Perkele

Hyvä lukijakunta, tässä sitä taas tulee. Kaksi viikkoa on ehtinyt vierähtää uudella mantereella; mitäs kaikkea sitä on tapahtunutkaan? Sanotaanko, että paljon. Kaikki on uutta, mistään et mitään tiedä. Suomi, Mikä Suomi? Kukaan ei ymmärrä äidinkielesi mongerrusta, joten ainut aseesi on ns. lingua franca eli englanti. Ikävä fakta kuitenkin on, ettei englanti kuulu paikallisten työmyyrien vahvuuksiin. Paine oppia korean kieli on siis kova. Mutta lopetetaan jaarittelu ja jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin.

Taloja

Koneeni laskeutui ajallaan/yhtenä kappaleena Incheonin lentokentälle, mikä käytännössä tarkoitti kolmen tunnin hengähdystaukoa ennen kuin suomipoika päästettäisiin irti ja tultaisiin noutamaan. Käytin aikani kulkien kenttää edestakaisin pyrkien rauhoittamaan mieltäni. En tiedä sitten kuinka hyvin onnistuin, sillä pelkkä lentokenttä sai minut tuntemaan oloni pieneksi. Se kuitenkin oli vasta alkua. Noutajan saavuttua nousimme linja-auton kyytiin yhdessä sveitsiläisen vapaaehtoistyöntekijän kanssa, jonka kanssa ehdimme hiukan tutustumaan kyseisen matkan aikana. Yritin vilkuilla ikkunasta taustalla muuttuvaa maisemaa, jossa betoniviidakko tiheni kilometri kilometriltä. Lopulta saavuimme pysäkillemme ja näin Seoulin ikään kuin ensimmäistä kertaa omin silmin; kaikki nuo vilisevät ihmisjoukot hohtavine mainostauluineen ja vieraine merkkeineen saivat oloni tuntumaan epäuskoiselta, lähes unimaiselta. Missä me oikeasti olemme? Katselimme toisiamme sveitsiläisen kanssa hölmistyneinä ja nauroimme tilanteelle; untuvikot on toden totta lähteneet maailmalle.

Tiikerihän se siinä

Lonkeroista ystäväämme lautasella

Hotellille päästyämme piipahdimme nopeasti huoneissamme ja suuntasimme täydentämään heikentyneitä verensokeriarvojamme läheiseen ravintolaan. Nautittuani erinomaisen täyttävän aterian totesin itsevarmasti, etten varmasti tule ikävöimään suomalaista tämän reissun aikana. Tuota lausahdusta kaduinkin sitten jo viikon kuluttua tutustuttani paremmin paikalliseen ruokakulttuuriin (siitä myöhemmin lisää.) Ravintolasta palattuamme tapasimme loputkin vapaaehtoiset, mukaan lukien uuden ranskalaisen kämppikseni, jota ranskuksi itse nimitän. Sain nopeasti selville, että meitä vapaaehtoisia onkin tänä vuonna vain 9 henkeä seuraavista maista: Taiwan, Ranska (2), Bolivia, Sveitsi, Tanska (3) ja tietenkin Suomi. Pohjoismaat ovat siis kiitettävästi edustettuina!

Vapaaehtoiset & ryhmäkuva numero PALJON

Seuraavana päivänä lähdimmekin sitten jo orientaatioleirille ''korpeen'' neljänkymmenen minuutin ajomatkan päähän keskustasta, minkä tavoitteena oli tutustuttaa meidät vapaaehtoiset niin toisiimme kuin itse kohdemaahan. Kolme päivää leirillä kului pelaillen ja konstaillen, mutta todennäköisesti myös tavoitteet tuli täytettyä. Vuoristopatikointi tosin jäi haaveeksi, sillä lievähkö vesisademyräkkä yllätti jopa paikalliset. Leirin loputtua keräsimme vähäisen omaisuutemme ja matkasimme takaisin hotellikotiimme. Seuranneet päivät leirin jälkeen ovatkin sitten olleet yhtä turistielämää. Olemme ravanneet ympäri Seoulia erilaisissa nähtävyyksissä museoista palatseihin, minkä lisäksi olemme päässeet nauttimaan paikallisesta ruokakulttuurista firman rahoilla (toistaiseksi.) Ruoka on tosiaan maittavaa, mutta siinä vaiheessa, kun saatkin aamupuurosi sijasta chilipötkön muine lisukkeineen, saatat tuntea eräänlaista kulttuurishokkia. Ehkä. 

Joku temppeli

Niin ja olemmehan me ehtineet opiskella kieltäkin. Viime viikon aamun ensimmäiset tunnit istuimme oppitunneilla kuuntelemassa korean kielen alkeita. Huomasin onnekseni, että jotakin on todella saattanut jäädä päähän omista opinnoistani. Kuitenkin, jostakin syystä tuntuu hyvältä ajatella, että tämä vuosi kuluukin enimmäkseen muissa merkeissä kuin koulun penkillä. Terveiset siis vaan Suomeen.

Entä sitten minä itse, mitä pääkoppani sisälle kuuluu? Voin rehellisesti myöntää, ettei hyppy Pohjois-Satakunnan kehdosta Etelä-Korean miljoonakaupunkiin ei ole ollut täysin vaivaton. Ympärilläni on joukko uusia puolituttuja, joiden kanssa tulen viettämään ison osan tulevasta vuodestani. Äidinkielenäni on pakonomaisesti englanti, jonka kanssa ajoittain joudun painimaan. Lisäksi suomalaiselle tärkeä käsite omasta rauhasta joutuu koetukselle olosuhteissa, missä suomalainen jöröys on lähes vitsi. Ne olivat ne tanskalaiset, jotka sen minulle sanoivat; ''Suomalainen mies on mies, joka istuu yksin tuoppi kourassaan huoneen pimeimmässä nurkassa. Hän ei puhu, lukuun ottamatta yhtä karjaisua: Perkele!" Joskus tunnen olevani juuri tuo suomalainen mies. 

Ranskun kanssa peruspäivä ravintolassa

Mutta vain harvoin. Poikkeus tuli tänne jättämään jäljen ja sen hän myös tekee. Onhan minut kristitty jo epäsuomalaiseksi, sillä osaan jopa hymyillä. En ole katunut hetkeäkään tänne tulemista, enkä usko, että tulen katumaankaan. Siksi voinkin nöyrästi todeta: Kirjoittakaa kiinalaiset kalenterinne uusiksi, sillä vuodet 2017 ja 2018 eivät olekkaan omistettu kukolle ja koiralle – ne on omistettu Poikkeukselle. Tässä kaikki tältä erää, palaillaan.

Ps. Työni alkoivat tänään, joten työttömyyden aikakausi on tullut päätökseensä.