Jäähyväiset

Huhuh, tässä sitä tosiaan ollaan; lentokoneessa, kohti ensin Naritan lentokenttää, josta vaihto Seouliin tapahtuu parin tunnin odottelun jälkeen. Uskomatonta, väittäisin. Hesburgerin rasvantuoksuiset työvuorot ovat vihdoin osa taaksejäänyttä elämää, kun elämäni uusi sivu on aika kääntää. Viimeisimmät päivät ennen lähtöä kuluivat pääosin jäähyväisten merkeissä, mistä inspiroituneena päätin kirjoittaa tämänkertaisen tekstini niihin keskittyen. Tarinatuokio alkakoon.

Ukkometsot töissä

Jäähyväiset. Hakiessani tähän ohjelmaan tiesin, että yksi rankimmista kokemuksista tulisi olemaan hyvästien jättäminen läheisille. Edessä olisi kuitenkin vuodenmittainen ero ystävistä ja perheestä eli niistä ihmisistä, jotka ovat totutusti aina olleet lähellä jakamassa arjen ilot ja surut. Nyt tilanne tulisi olemaan toinen. Tai no, ennemminkin vain erilainen. Elämme kuitenkin 2010-lukua, äiteni suureksi onneksi. Nykyteknologia kaikkine herkkuineen ja lisukkeineen takaa sen, että kotirintama pysyy tietoisena tekemisistäni kohtuullisen tarkasti ja päinvastoin. Ei siis huolta!

Kuitenkin, i alla fall, eroaminen läheisistä on aina yhtä tunnerikas kokemus. Ensimmäiset jäähyväiset jätin isäni 50-vuotissyntymäpäiväjuhlien yhteydessä elokuun alussa. Kankaanpään ukkometsot kokoontuivat yhteen viimeistä kertaa Poikkeusten perinteikkääsessä kartanossa, ikään kuin vanhojen aikoja kunnioittaen. Lievästi venähtäneen illan jälkeen lapsuudenystävien tiet erkanivat, mutta vain hetkellisesti. Ajalla on tapana tuoda meidät aina yhteen. 

 

Käpyjä

Viikkoa myöhemmin toinen läheinen ystäväporukkani otti asiakseen järjestää minulle ja eräälle toiselle maailmalle karkaavalle yhteiset jäähyväisjuhlat. Lähes koko käpyinen poppoo koottiin saman katon alle yhden illan ajaksi potkimaan Poikkeus Suomesta hyvillä mielin. Aikaisin ei tuolloinkaan päästy nukkumaan, mutta käteen jäi mitä ikimuistoisempi ilta. Kiitollisuutta kaikille on mahdotonta ilmaista, joten parempi olla vain hiljaa suomalaiseen tapaan.

Lopulta oli aika hyvästellä oma perhe. Vanhemman veljeni kanssa lähtöfiilikset vaihdettiin paria päivää ennen lähtöä puhelimitse, ja serkkukulta sai oman hetkensä vielä torstai-illasta. Sitten olikin vuorossa vaari ja muu perhe. Kuten kaikki äiteni tuntevat saattoivat arvata, helppoa ei siitä tullut. Mutta voi mamma, älä huolehi, poika tulee vielä kotiin! Isäntä ja Julius saattoivat tuhlaajapojan vielä bussiasemalle, ja sitten matka kohti pääkaupunkiseutua starttasi. Reitti kiersi tosin vielä Turun kautta, missä vanha bestman käväisi katsomassa, miltä ukkomiehen arki näyttää.

Helsingin herrat

Lauantaina koitti jälleennäkeminen yliopistoystävien kanssa. Aasian tutkijoiden ytimekäs ja ammattitaitoinen yhteisö purki viimeisimmät yhteiskuntaa kuohuttaneet konfliktit paperille saavuttaen teoreettisen maailmanrauhan. Lisäksi Herra ja Rouva Lårpunen ilahduttivat meikäläistä vielä sunnuntain vierailullaan, ja lopulta maanantain rautatieasemahyvästien jälkeen olin vihdoin valmis jättämään arktisen kotimaani taaksein. Kaipaamaan jään hiljaisia katuja, salmiakkia ja vastakeitettyä juhlamokkaa. Niin, ja kertausharjoituksia. On se sääli, että joutuu jättämään nekin kestit väliin vapaaehtoisvuoteni vuoksi! 

 

Palataan hetkeksi vielä nykyhetkeen. Finnairin koneeni liitää Siperian arojen yllä, matkaa näyttää olevan vielä puolet jäljellä. Seuraavaksi voisin testata yhtiön elokuvatarjonnan, joka nopeasti tarkastellen ei vaikuttanut lainkaan hassummalta. Näissä merkeissä on hyvä lopetella tältä erää, lisää avautumista on tiedossa pian.

안녕히계세요!

Hyppy kohti tuntematonta

Päivät sen kuin vähenee ja lähtö lähenee. Kädet hikoavat jo pelkästä ajatuksesta. Mistä on kyse? Aloitetaanpa ihan alusta.

 

Mä ja Kebab

Teille, ketkä ette vielä tunne minua, haluan esittäytyä. Olen Jussi Poikkeus, nykyään Helsingin kirjoilla elävä 21-vuotias miehentynkä. Ensimmäiset kaksikymmentä vuotta elämästäni oleskelin rauhaiseloa Satakunnan siimeksessä, Kankaanpää -nimisessä kylänpahasessa. Perheeseeni kuuluu Antti ja Eeva vanhempieni lisäksi kaksi veljeä, Jesse ja Julius, sekä tietysti glamouria uhkuva Kebab-kissa. Kävin peruskouluni paikkakuntani lähikoulussa, josta matka jatkui veljeä seuraten Kankaanpään Yhteislyseoon. Valmistuttuani lukiosta vuonna 2015 edessä oli välttämätön välivuosi talvella alkavan varusmiespalveluksen vuoksi. Ennen sitä oli kuitenkin saatava töitä, ja löysinkin itseni Hesburgerin tiskin takaata.  Parempi kuin se kliseinen Siwa, uskoisin. Lopulta vuosi vaihtui ja tukka lähti. Edessä oli elämykselliset ja nautintoa pursuavat 165 aamua, jonka jälkeen vähemmän mittava omaisuus kerättiin kasaan ja matka jatkui kohti maamme ylvästä pääkaupunkia. Olin nimittäin juuri hiljattain vastaanottanut sähköpostiviestin, jossa minulle oli suotu opiskelupaikka Helsingin Yliopistosta, pääaineena Aasian tutkimus. 

Muutama lantti alkua varten

Aasian tutkimus? Tässä vaiheessa se läheisempikin lukijakuntani saattaa pyöristellä huuliaan. Kyseessä on siis tieteenhaara, joka yksinkertaistettuna voidaan ilmaista olevan kielen opiskelua ja kulttuurin tuntemusta. Omaksi pääkielikseni valitsin japanin, sillä mielenkiinto kyseistä kieltä kohtaan sai kipinänsä jo ensimmäisen lukiovuoden alkeiskursseista. Jälkikäteen ajatellen en kadu hetkeäkään valintaani. 日本語の勉強はとても面白い！
Niin, jatketaan. Olin siis tosiaan muuttamassa Helsinkiin, mutta minulla oli yksi ongelma; minulla ei ollut asuntoa. Asiat järjestäytyivät kuitenkin parhain päin, sillä hyvät ystäväni herra ja rouva Lårpunen lupasivat tarjota minulle kattoa pääni päälle siksi aikaa, kunnes löytäisin oman asunnon. Sellainen lopulta löytyi, ja vielä suhteellisen nopeasti. Meilanden tilavasta ja kohtuuhintaisesta asunnosta tuli vihdoin ensimmäinen oma kämppäni, asuttuani ensin kaksikymmentä vuotta mamman helmoissa. Kyllä siinä kesti!

Opiskelu starttasi kevyesti orientaatioviikon ohjelmalla, jonka jälkeen päästiin itse asiaan eli opiskeluun (asiasta voidaan olla toki eri mieltä.) Huomasin nopeasti, että vaikka itse opiskelu sujuikin mukavasti ja olin saanut muodostettua ytimekkään yliopistogängini, kankaanpääläisyyteni pimeä puoli iski läpi harmittavalla tavalla. Tunsin, etten ole vielä täysin kypsä yliopistoelämään. Juuri silloin, kuin ihmeen kaupalla, sain mainoslehtisen Maailmanvaihdolta. Maailmanvaihto tarjosi minulle mahdollisuutta ottaa vuosi irti opiskeluista tehden vapaaehtoistyötä ulkomailla. Ehdotus kuulosti enemmän kuin houkuttelevalta ja päätin tutkia lisää asiaa. Selvisi, että haku olisi tehtävä parin päivän sisällä! Laskin mietintämyssyn päästä ja päätin tarttua tilaisuuteen. Tämä olisi minun mahdollisuus toteuttaa se haave, mikä on ollut mielessäni jo lukiosta asti. Enää ei ole aikaa jossitteluun, just do it! Pistin paperit menemään ja tässä sitä ollaan; vajaa kahden viikon päästä lähdöstä Etelä-Koreaan. 

Toivottavasti on jäänyt jotakin päähän

Jotkut teistä saattavat kysyä, miksi japanin lukija lähtee Etelä-Koreaan. Yksinkertaisesti voisin vastata, ettei Japani ollut vaihtoehdoissa, minkä vuoksi ''tyydyin'' Etelä-Koreaan. Totuus on kuitenkin toinen. Totuuden nimissä en olisi välttämättä edes halunnut vielä Japaniin, sillä yliopistoni kautta minulle on suotu mahdollisuus siihen tulevaisuudessa. Työllisyydenkin näkökulmasta on fiksua hankkia tietämys kahdesta Itä-Aasian mahtimaasta saatika vain yhdestä. Mutta suoraan sanoen, onhan se Korea nyt hemmetin pähee maa. Kielineen ja kulttuureineen se pääsee lähes Japanin tasolle (huom. punavalkoiset lasit kannassani.) Näen tämän loistavana mahdollisuutena oppia Korean kieltä ja kulttuuria samalla avaten maailmankatsomustani pois eurooppakeskeisestä näkemyksestäni. 

Mutta entä miksi vapaaehtoistyö? Eihän siitä saa edes palkkaa ja joutuu vielä maksamaankin? Oletko hullu? Näitä kysymyksiä olen kuullut kuluneen vuoden aikana, kaikki tosin aiheellisia. Vapaaehtoistyöhön hakeutuminen vaatii, että on valmis tekemään työtä, jolla on tärkeämpi merkitys kuin materiaalisella ansiolla. Viikon päätteeksi et saakkaan tilillesi sitä työlläsi uurastamaa rahalllista palkkiota, mutta saavutatkin jotain paljon enemmän; tiedon siitä, että olet tehnyt hyvää muiden puolesta. Tässä piilee ydin sille, miksi olen halukas tekemään vapaaehtoistyötä. 

Piilomainontaa

Mitä sitten odottaa tulevalta vuodeltani? Siinäpä hyvä kysymys, johon en tiedä itsekkään vastausta. Ainakin laadukkaita blogipäivityksiä on luvassa lisää. Silti monia kysymyksiä on ilmassa. Tiedän kuitenkin sen, että työpaikkanani toimii Banghwa 11 Welfare Center, jossa tarkoituksenani on auttaa kehitysvammaisia nuoria sekä vanhuksia jokapäiväisissä askareissaan samalla toimien apuna mm. englannin opetuksessa. Tulen jakamaan ainakin alustavasti huoneen ranskalaisen vapaaehtoistyöntekijän kanssa, minkä lisäksi on mahdollista, että minut sijoitetaan isäntäperheeseen myöhemmässä vaiheessa ohjelmaani.
Loput asiat selvinnee sitten paikanpäällä.

Näissä fiiliksissä ollaan sitten lähtemässä. Tarkoituksena on ylläpitää tätä blogia säännöllisin väliajoin, jottei tuleva uskollinen lukijakuntani joudu pitkästymään. Eiköhän näistä teksteistäkin tule vähän selkeimpiä tulevaisuudessa. Poikkeus kiittää ja kuittaa tältä erää ~