Jäähyväiset

Huhuh, tässä sitä tosiaan ollaan; lentokoneessa, kohti ensin Naritan lentokenttää, josta vaihto Seouliin tapahtuu parin tunnin odottelun jälkeen. Uskomatonta, väittäisin. Hesburgerin rasvantuoksuiset työvuorot ovat vihdoin osa taaksejäänyttä elämää, kun elämäni uusi sivu on aika kääntää. Viimeisimmät päivät ennen lähtöä kuluivat pääosin jäähyväisten merkeissä, mistä inspiroituneena päätin kirjoittaa tämänkertaisen tekstini niihin keskittyen. Tarinatuokio alkakoon.

Ukkometsot töissä

Jäähyväiset. Hakiessani tähän ohjelmaan tiesin, että yksi rankimmista kokemuksista tulisi olemaan hyvästien jättäminen läheisille. Edessä olisi kuitenkin vuodenmittainen ero ystävistä ja perheestä eli niistä ihmisistä, jotka ovat totutusti aina olleet lähellä jakamassa arjen ilot ja surut. Nyt tilanne tulisi olemaan toinen. Tai no, ennemminkin vain erilainen. Elämme kuitenkin 2010-lukua, äiteni suureksi onneksi. Nykyteknologia kaikkine herkkuineen ja lisukkeineen takaa sen, että kotirintama pysyy tietoisena tekemisistäni kohtuullisen tarkasti ja päinvastoin. Ei siis huolta!

Kuitenkin, i alla fall, eroaminen läheisistä on aina yhtä tunnerikas kokemus. Ensimmäiset jäähyväiset jätin isäni 50-vuotissyntymäpäiväjuhlien yhteydessä elokuun alussa. Kankaanpään ukkometsot kokoontuivat yhteen viimeistä kertaa Poikkeusten perinteikkääsessä kartanossa, ikään kuin vanhojen aikoja kunnioittaen. Lievästi venähtäneen illan jälkeen lapsuudenystävien tiet erkanivat, mutta vain hetkellisesti. Ajalla on tapana tuoda meidät aina yhteen. 

 

Käpyjä

Viikkoa myöhemmin toinen läheinen ystäväporukkani otti asiakseen järjestää minulle ja eräälle toiselle maailmalle karkaavalle yhteiset jäähyväisjuhlat. Lähes koko käpyinen poppoo koottiin saman katon alle yhden illan ajaksi potkimaan Poikkeus Suomesta hyvillä mielin. Aikaisin ei tuolloinkaan päästy nukkumaan, mutta käteen jäi mitä ikimuistoisempi ilta. Kiitollisuutta kaikille on mahdotonta ilmaista, joten parempi olla vain hiljaa suomalaiseen tapaan.

Lopulta oli aika hyvästellä oma perhe. Vanhemman veljeni kanssa lähtöfiilikset vaihdettiin paria päivää ennen lähtöä puhelimitse, ja serkkukulta sai oman hetkensä vielä torstai-illasta. Sitten olikin vuorossa vaari ja muu perhe. Kuten kaikki äiteni tuntevat saattoivat arvata, helppoa ei siitä tullut. Mutta voi mamma, älä huolehi, poika tulee vielä kotiin! Isäntä ja Julius saattoivat tuhlaajapojan vielä bussiasemalle, ja sitten matka kohti pääkaupunkiseutua starttasi. Reitti kiersi tosin vielä Turun kautta, missä vanha bestman käväisi katsomassa, miltä ukkomiehen arki näyttää.

Helsingin herrat

Lauantaina koitti jälleennäkeminen yliopistoystävien kanssa. Aasian tutkijoiden ytimekäs ja ammattitaitoinen yhteisö purki viimeisimmät yhteiskuntaa kuohuttaneet konfliktit paperille saavuttaen teoreettisen maailmanrauhan. Lisäksi Herra ja Rouva Lårpunen ilahduttivat meikäläistä vielä sunnuntain vierailullaan, ja lopulta maanantain rautatieasemahyvästien jälkeen olin vihdoin valmis jättämään arktisen kotimaani taaksein. Kaipaamaan jään hiljaisia katuja, salmiakkia ja vastakeitettyä juhlamokkaa. Niin, ja kertausharjoituksia. On se sääli, että joutuu jättämään nekin kestit väliin vapaaehtoisvuoteni vuoksi! 

 

Palataan hetkeksi vielä nykyhetkeen. Finnairin koneeni liitää Siperian arojen yllä, matkaa näyttää olevan vielä puolet jäljellä. Seuraavaksi voisin testata yhtiön elokuvatarjonnan, joka nopeasti tarkastellen ei vaikuttanut lainkaan hassummalta. Näissä merkeissä on hyvä lopetella tältä erää, lisää avautumista on tiedossa pian.

안녕히계세요!