Olen Suomalainen

Kaksin aina kaunihimpi

Morjesta pöytään taas kuukauden tauon jälkeen. On tullut jälleen aika päivitellä kuulumisia täältä pallon toiselta puolen. Sekavat fiilikset ennen blogin starttia; tuntuu kuin saapumisestani tänne olisi kulunut jo ikuisuus - toisaalta muistan ensimmäisen päivän kuin eilisen. Koti-ikävääkin on toisinaan ollut jo ilmassa, mutta maitojuna saanee vielä odottaa.

Aloitetaanpa paketin purkaminen kevyesti tällä kertaa töistä. Perjantaina töistä lähdettyäni kirjasin muistaakseni 45. kertaa itseni läsnäolevaksi, joten kyllä näitä päiviä on jo muutama ehtinyt kerääntyä. Työnkuvani ei ole itsessään silti hirveästi muuttunut; englannin tunnilla ensisijainen tehtäväni on esimerkkilauseiden ääneen lukeminen, ja kehitysvammaisten kanssa jatkan yhä paikkaani hakien (kielimuurista johtuen työtehtäviä ei ole liiemmin vielä herunut.) Kuitenkin positiivisina poikkeuksina työtehtäväni senioriravintolassa sekä erityisesti keskiviikon ja perjantain työsessiot päiväkodissa ovat ottaneet tuulta purjeisiin. Senioriravintolassa tehtäväni on kuljettaa aamiaista läheisiin asuntoloihin eläkeläisille, jotka eivät enää kykene itse aktiivisesti ravintolassamme käymään. Tämän jälkeen varsinainen työ ravintolan puolella starttaa; autan paikalle saapuvia eläkeläisiä tarjoilemalla annoksia pöytiin sekä noutamalla niitä sieltä pois. Ironista kyllä, ansiokkaat hesevuoteni palaavat pakostikin mieleeni.

Yksi väsynyt matkustaja

Päiväkodissa roolini on myös ottanut kasvaakseen. Ensimmäisinä viikkoina avustin lähinnnä erilaisissa askartelutehtävissä (tilpehöörien leikkaamista/lajittelemista yms.), minkä vuoksi aikaa lapsien kanssa ei ehtinyt niinkään kerääntyä. Kuitenkin, tällä viikolla tilanne oli päinvastainen. Kommunikaatiokin lasten kanssa onnistuu jo jotenkin alkeellisten kielilahjojeni ansioista. Ennen kaikkia tunnen kuuluvani yhteisöön; minulla on tehtävä ja sille on arvoa. Kiitokset siitä kuuluu erityisesti yhdelle päiväkodin opettajista, joka kielimuurista huolimatta tekee kaikkensa, jotta Poikkeuksemme ei tunne oloaan orvoksi. Lisäksi sama opettaja pyysi minua perjantaina perheensä kanssa illalliselle, ja kyllähän minä sitten lähdin. Lähtökohdat olivat melko mielenkiintoiset, sillä perheen viidestä jäsenestä vain yksi hallitsi englannin alkeet – heidän 12-vuotias esikoisensa. Rennolla seikkailumielellä varustetusta illasta tulikin yksi reissuni parhaista, eikä seuraavaa tapaamistakaan tarvi ensi tiistaita pidemmälle odottaa.

Lihaa ja perunaa ilman lihaa

Arki tosiaan tuntuu jo ''arjelta''. Päivät maanantaista perjantaihin kuluu töiden ja opiskelujen parissa (kuittailut takaisin helsinkiläisiltä; välivuosi yliopistosta ei siis todellakaan ole opiskeluvapaata aikaa), kun taas viikonloppuisin leikitään turistia Seoulia kierrellen. Karttaa en kyllä täälläkään pahemmin ole jaksanut käyttää, sillä tuttuun tapaani valitsen mielummin vain suunnan ja aloitan löytöretkeni kävellen. Viime viikonloppuna löysin itseni vuorilta patikoimasta – nahkakengät jalassa. Tarkoituksenani siis oli kylläkin vain pyöriä Bukchonin Hanok kylässä.

Kirjahylly vuoren kupeessa, peruskauraa

Isänmaan kaipuukin on ehtinyt hiipiä ajatuksiini. Oma rauha, metsä, KAHVINKEITIN, yliopistoelämä, ystävät, ehkä äite.. Ja suomen kieli. Olen muutaman kerran törmännyt tilanteeseen, jossa huomaan seisovani liikennevaloissa Tapion Karin ''Olen Suomalainen'' biisiä kuunnellen. Ennen lähtöäni en pitänyt äidinkieltäni kummoisena; käyttöalue käytännössä vain omien rajojemme sisällä, minkä lisäksi erilaisuutensa vuoksi uusien kielien, kuten nyt vaikka ihan perinteisen englannin opiskelu, on suuren työn takana. Mutta perkele soikoon, kolme kuukauden ero synnyinmaasta sai näkemään tilantaan aivan päinvastoin. Kielemme ainutlaatuisuus, harvinaisuus sekä monimutkaisuus ovat tekijöitä, joiden vuoksi koen olevani aidosti ylpeä äidinkielestäni. Kylä se Suomi on kuulkaas aina Suomi #95neverforget 

Lopuksi isänpäiväonnittelut Antsalle sinne Kankaanpäähän, syöhän kakusta se minunkin viipaleeni tänä vuonna.