Jouluspesiaali Koreasta

Pukki ja lapset aattona

Siirrettyäni riittävän monta kertaa seuraavan blogitekstini kirjoitushetkeä päätin lopulta ottaa itseäni niskasta kiinni ja ruveta niin sanotusti hommiin. Elämme tosiaan joulupäivää myös täällä Koreassa, joskin ulos katsoessa voisi muuta olettaa – hetkellinen lumemme on sulanut pois, kadut pullottavat ihmisistä ja kaupat jatkavat toimintaansa normaaliin tapaansa. Radion pinnallisista joululauluista huolimatta olin tullut siihen lopputulokseen, ettei näillä paikallisilla ole hajuakaan, miten kunnon joulua vietetään. Siihen oli tehtävä muutos. 

Viimeisenä työpäivänä ennen tulevaa sunnuntaita päätin repäistä ja pukea ylleni hiukan punaista ja valkoista joulun kunniaksi. Tuttuun tyyliin hommahan lähti lievästi lapasesta, ja löysin itseni päiväkodista pukkiasuun puettuna (parran olin sentään saanut ajettua.) No, eihän se huono veto ollut; muksunihan sekosivat asustasi täysin, eivätkä opettajatkaan liiemmin aikuisemmin siinä vaiheessa käyttäytyneet. Seuraava tunti kaksi kuluikin sitten joulukuvissa poseeraten ja lapsia polvella pidellen. Päivän päätteksi sain lahjaksi pussillisen joulukeksejä, jotka tulivat tarpeeseen. Jouluteemaista ruokaa länsimaiseen makuun kun täällä ei liiemmin kaupan hyllyiltä löydy.

Mun mukulat

Viikonloppu alkoi ja joulu läheni. Aloin lievästi huolestua, että mitäköhän tästä joulusta tulee. Eihän jouluna voi vain maata maha pystyssä korealaista draamaa televisiota katsellen. En ollut ajatusteni kanssa yksin, minkä johdosta päätimme yhdessä muiden vapaaehtoisten kanssa järjestään pienimuotoiset joulukestit täällä hotellillamme. Ohjelmaan sisältyi omien jouluperinteiden muistelua, mässäilyä ja lahjojen jakamista. Sveitsistä meille oli saapunut vino pino joulupipareita, ja pienellä nyyttikestimeiningillä saimme kasaan lopulta mukavan pienen joulukattauksen. Kävipä meillä pukkikin kylässä, tosin itsehän en valitettavasti päässyt vanhaa ukkoa tapaamaan. Kumma juttu.

Jouluna tärkeintä on kuitenkin yhdessä oleminen, ja sitä se oli myös täällä; neljä jaettua kuukautta samassa veneessä on johtanut siihen, että vapaaehtoisyhteisöstämme on muodostunut eräänlainen turvaverkko, ikään kuin sijaisperhe, joka jakaa niin ilot kuin surut keskenään. Vanhana jalkapallomiehenä sanoisinkin: ''You'll never walk alone''. 

Joulun ehdoton ykköspaketti

Mutta eihän mammaakaan voinut tänä jouluna unohtaa, minkä vuoksi viime yö venyikin hiukan normaalia pitemmäksi. On se internetti vaan hauska keksintö, kun pallon toiselta puolelta voi perheelleen soittaa keskellä yötä ja vielä livevideon välityksellä. Kello aamu kolmeen asti kestin, kunnes kofeiinin voima lopulta petti ja katoin paremmaksi painua yöpuulle. Tänään on tarkoitus kuitenkin ottaa revanssi, kun Jyväskylän toimitusjohtajakin saapuu heilansa kanssa kotikulmille kinkkua pureskelemaan. 

Niin ja tulihan sieltä Suomesta pakettikin tänne jouluksi, tosin se taisi kiertää hieman tarkoitettua pitemmän matkan ennen saapumistaan perille – Kiinan kun joku oli kohdemaaksi kirjannut. Joka tapauksessa näppärästihän tuo paketti tänä aamuna aukesi sen jälkeen, kun kämppis oli ensin kiskonut minut ylös sängystä. Ei kuulemma halunnut aukaista omaa lahjaansa yksin. Voih, ranskalaiset. 

Tämä joulu oli erikoinen, taatusti myös ikimuistoinen. Mutta ensi vuonna minulla odottaa kyllä joulu Kankaanpäässä. Minulta ei saunaa tai äiten jouluruokia kahtena vuotena peräkkäin viedä, se on saletti.

Homemade riisipuuro - ei jatkoon

Cheonggyecheon ja vaatimattomuus

Olen Suomalainen

Kaksin aina kaunihimpi

Morjesta pöytään taas kuukauden tauon jälkeen. On tullut jälleen aika päivitellä kuulumisia täältä pallon toiselta puolen. Sekavat fiilikset ennen blogin starttia; tuntuu kuin saapumisestani tänne olisi kulunut jo ikuisuus - toisaalta muistan ensimmäisen päivän kuin eilisen. Koti-ikävääkin on toisinaan ollut jo ilmassa, mutta maitojuna saanee vielä odottaa.

Aloitetaanpa paketin purkaminen kevyesti tällä kertaa töistä. Perjantaina töistä lähdettyäni kirjasin muistaakseni 45. kertaa itseni läsnäolevaksi, joten kyllä näitä päiviä on jo muutama ehtinyt kerääntyä. Työnkuvani ei ole itsessään silti hirveästi muuttunut; englannin tunnilla ensisijainen tehtäväni on esimerkkilauseiden ääneen lukeminen, ja kehitysvammaisten kanssa jatkan yhä paikkaani hakien (kielimuurista johtuen työtehtäviä ei ole liiemmin vielä herunut.) Kuitenkin positiivisina poikkeuksina työtehtäväni senioriravintolassa sekä erityisesti keskiviikon ja perjantain työsessiot päiväkodissa ovat ottaneet tuulta purjeisiin. Senioriravintolassa tehtäväni on kuljettaa aamiaista läheisiin asuntoloihin eläkeläisille, jotka eivät enää kykene itse aktiivisesti ravintolassamme käymään. Tämän jälkeen varsinainen työ ravintolan puolella starttaa; autan paikalle saapuvia eläkeläisiä tarjoilemalla annoksia pöytiin sekä noutamalla niitä sieltä pois. Ironista kyllä, ansiokkaat hesevuoteni palaavat pakostikin mieleeni.

Yksi väsynyt matkustaja

Päiväkodissa roolini on myös ottanut kasvaakseen. Ensimmäisinä viikkoina avustin lähinnnä erilaisissa askartelutehtävissä (tilpehöörien leikkaamista/lajittelemista yms.), minkä vuoksi aikaa lapsien kanssa ei ehtinyt niinkään kerääntyä. Kuitenkin, tällä viikolla tilanne oli päinvastainen. Kommunikaatiokin lasten kanssa onnistuu jo jotenkin alkeellisten kielilahjojeni ansioista. Ennen kaikkia tunnen kuuluvani yhteisöön; minulla on tehtävä ja sille on arvoa. Kiitokset siitä kuuluu erityisesti yhdelle päiväkodin opettajista, joka kielimuurista huolimatta tekee kaikkensa, jotta Poikkeuksemme ei tunne oloaan orvoksi. Lisäksi sama opettaja pyysi minua perjantaina perheensä kanssa illalliselle, ja kyllähän minä sitten lähdin. Lähtökohdat olivat melko mielenkiintoiset, sillä perheen viidestä jäsenestä vain yksi hallitsi englannin alkeet – heidän 12-vuotias esikoisensa. Rennolla seikkailumielellä varustetusta illasta tulikin yksi reissuni parhaista, eikä seuraavaa tapaamistakaan tarvi ensi tiistaita pidemmälle odottaa.

Lihaa ja perunaa ilman lihaa

Arki tosiaan tuntuu jo ''arjelta''. Päivät maanantaista perjantaihin kuluu töiden ja opiskelujen parissa (kuittailut takaisin helsinkiläisiltä; välivuosi yliopistosta ei siis todellakaan ole opiskeluvapaata aikaa), kun taas viikonloppuisin leikitään turistia Seoulia kierrellen. Karttaa en kyllä täälläkään pahemmin ole jaksanut käyttää, sillä tuttuun tapaani valitsen mielummin vain suunnan ja aloitan löytöretkeni kävellen. Viime viikonloppuna löysin itseni vuorilta patikoimasta – nahkakengät jalassa. Tarkoituksenani siis oli kylläkin vain pyöriä Bukchonin Hanok kylässä.

Kirjahylly vuoren kupeessa, peruskauraa

Isänmaan kaipuukin on ehtinyt hiipiä ajatuksiini. Oma rauha, metsä, KAHVINKEITIN, yliopistoelämä, ystävät, ehkä äite.. Ja suomen kieli. Olen muutaman kerran törmännyt tilanteeseen, jossa huomaan seisovani liikennevaloissa Tapion Karin ''Olen Suomalainen'' biisiä kuunnellen. Ennen lähtöäni en pitänyt äidinkieltäni kummoisena; käyttöalue käytännössä vain omien rajojemme sisällä, minkä lisäksi erilaisuutensa vuoksi uusien kielien, kuten nyt vaikka ihan perinteisen englannin opiskelu, on suuren työn takana. Mutta perkele soikoon, kolme kuukauden ero synnyinmaasta sai näkemään tilantaan aivan päinvastoin. Kielemme ainutlaatuisuus, harvinaisuus sekä monimutkaisuus ovat tekijöitä, joiden vuoksi koen olevani aidosti ylpeä äidinkielestäni. Kylä se Suomi on kuulkaas aina Suomi #95neverforget 

Lopuksi isänpäiväonnittelut Antsalle sinne Kankaanpäähän, syöhän kakusta se minunkin viipaleeni tänä vuonna.

Töitä Jussi, töitä!

Jogyesa- temppeli, Seoul

Teehuoneella hifistelemässä

Terveppä terve taas pitkästä aikaa. Yleisön jatkuvan painostuksen seurauksesta lienee parasta päivitellä kuulumisia täältä Koreasta, missä hyytävän viileä syyssää on valloillaan (n.20° C.) Ennen lähtöä suunnittelin päivitteleväni blogiani muutaman viikoin väliajoin, mutta käytännössä suunnitelma on jäänyt pohjaanpalaneeksi pannukakuksi. Täällä nimittäin tekemistä riittää aamuherätyksestä aina iltamyöhään saakka! Pyydän siis nöyrintä ymmärrystänne teiltä rakkaat lukijat. Seuraavaksi pyrin purkamaan viimeisten viikkojen tapahtumia mahdollisimman loogisessa järjestyksessä aloittaen siitä tärkeimmästä eli itse työstäni; siihenhän koko reissuni periaatteessa perustuu. 

Työpaikkani puheliain tyyppi

Aloitin siis vapaaehtoistyöni tarkaalleen ottaen hiukan yli kuukausi sitten lievästi pelonsekaisin tuntein; edessäni odotti työtehtävä, jonka parissa minun tulisi työskennellä todennäköisesti koko seuraava vuosi. Tuona kuumottavana maanantaiaamuna työpaikkani kontaktihenkilö poimi minut hotelliltani, mikä jo itsessään oli suuri helpotus (Poikkeus kun oli vielä lievästi hukassa uudessa kotikaupungissaan tuossa vaiheessa.) Nappasimme työpaikalleni johdattavan metrolinjan, joka noin viidenkymmenen minuutin odottelun jälkeen saapui määränpäähänsä. Pienen esittelykierroksen jälkeen minulle selvisi myös tuleva työaikani (ma-pe 10.00-16.30) sekä työohjelmani, mikä ennakkotiedoista poiketen olikin monipuolisempi, mitä olin osannut odottaan. Jokainen päiväni koostuu erilaisista työtehtävistä, jotka ovat yleensä muutaman tunnin jaksoissa. Esimerkiksi tiistaina aloitan päiväni siivoamallla toimistoa puolen tunnin ajan, minkä jälkeen jatkan englannin tunnille toimien avustavana opettajana lounaaseen saakka (ei ihan perusluokka, sillä oppilaiden keski-ikä arvioilta 70v.) Loppupäivä sujuukin sitten apulaisena kirjastossa, missä tosin toistaiseksi vain opiskelen paremman kielitaidon saavuttamiseksi. Muiden päivien ohjelmaan kuuluu mm. kehitysvammaisten nuorten huolenpitoa sekä päiväkodissa hiukan alle kouluikäisten taaperoiden paimentamista. Pääsin siis sitten minäkin ensimäistä kertaa elämässäni päiväkotiin, 21-vuotiaana.

Vieläkö äite Espanja kiinnostaa tämän jälkeen?

Mitenkäs sitten töissä on mennyt? No, kyllähän siinä on ongelmansa ollut. Kielimuuri on työpaikalla valtava; työntekijöistä vain murto-osa osaa edes kankeaa englantia, joten työtehtäviensä ymmärtämisen eteen on uurastettu. Ilmapiiri on kuitenkin loistava, sillä kielitaidon puuttumisesta huolimatta vastaanottoni on ollut erittäin lämmin. Tilanne myös motivoi opiskelemaan entistä ankarammin, sillä jokainen opittu lausahdus on askel kohti oikeaa kommunikaatiota. Lisäksi lapset antavat helposti anteeksi, vaikket ymmärtäisi sanaakaan heidän tarinoistaan; jo toisena päivänä minua odotti päiväkodissa lauma lapsia kietoutumassa ympärilleni huutaen Jussi-opettajaa. Älkää kysykö mitä tein oikein, ei ole nimittäin hajuakaan.

Rutiini alkaa vihdoin muodostumaan, mitä tosin viime viikon lomajakso yritti sabotoida. Kyllä, lomajakso. Kyseessä oli valtion myöntämä virallinen vapaa korealaisen kiitospäivän kunniaksi (추석), jota päätimme yhdessä muiden vapaaehtoistyöntekijöiden kanssa lähteä viettämään maan eteläiseen satamakaupunki Busaniin (부산.) Rahaahan siinä paloi, mutta unohdin itaran luonteenpiirteeni Kankaanpäässä sijaitsevaan pöytälaatikkooni. Vietimme kolme yötä paikallisessa majatalossa meren rannalta, mistä suuntasimme muun muassa Gamcheonin kulttuurikylään (감천문화마을), Busanin perinteikkäille kalamarkkinoille sekä vuorelle patikoimaan. Kuvat puhukoon puolestaan, Busan, mä tulen vielä käymään <3.

Huomenna työt taas jatkuvat. Pitänee muistaa mennä ajoissa nukkumaan. Jaksamista suomalaiset, kyllä se syyssade joskus lumeksi muuttuu.

Yölliset seikkailut näissä maisemissa on ihan ok

Nannaa

Perkele

Hyvä lukijakunta, tässä sitä taas tulee. Kaksi viikkoa on ehtinyt vierähtää uudella mantereella; mitäs kaikkea sitä on tapahtunutkaan? Sanotaanko, että paljon. Kaikki on uutta, mistään et mitään tiedä. Suomi, Mikä Suomi? Kukaan ei ymmärrä äidinkielesi mongerrusta, joten ainut aseesi on ns. lingua franca eli englanti. Ikävä fakta kuitenkin on, ettei englanti kuulu paikallisten työmyyrien vahvuuksiin. Paine oppia korean kieli on siis kova. Mutta lopetetaan jaarittelu ja jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin.

Taloja

Koneeni laskeutui ajallaan/yhtenä kappaleena Incheonin lentokentälle, mikä käytännössä tarkoitti kolmen tunnin hengähdystaukoa ennen kuin suomipoika päästettäisiin irti ja tultaisiin noutamaan. Käytin aikani kulkien kenttää edestakaisin pyrkien rauhoittamaan mieltäni. En tiedä sitten kuinka hyvin onnistuin, sillä pelkkä lentokenttä sai minut tuntemaan oloni pieneksi. Se kuitenkin oli vasta alkua. Noutajan saavuttua nousimme linja-auton kyytiin yhdessä sveitsiläisen vapaaehtoistyöntekijän kanssa, jonka kanssa ehdimme hiukan tutustumaan kyseisen matkan aikana. Yritin vilkuilla ikkunasta taustalla muuttuvaa maisemaa, jossa betoniviidakko tiheni kilometri kilometriltä. Lopulta saavuimme pysäkillemme ja näin Seoulin ikään kuin ensimmäistä kertaa omin silmin; kaikki nuo vilisevät ihmisjoukot hohtavine mainostauluineen ja vieraine merkkeineen saivat oloni tuntumaan epäuskoiselta, lähes unimaiselta. Missä me oikeasti olemme? Katselimme toisiamme sveitsiläisen kanssa hölmistyneinä ja nauroimme tilanteelle; untuvikot on toden totta lähteneet maailmalle.

Tiikerihän se siinä

Lonkeroista ystäväämme lautasella

Hotellille päästyämme piipahdimme nopeasti huoneissamme ja suuntasimme täydentämään heikentyneitä verensokeriarvojamme läheiseen ravintolaan. Nautittuani erinomaisen täyttävän aterian totesin itsevarmasti, etten varmasti tule ikävöimään suomalaista tämän reissun aikana. Tuota lausahdusta kaduinkin sitten jo viikon kuluttua tutustuttani paremmin paikalliseen ruokakulttuuriin (siitä myöhemmin lisää.) Ravintolasta palattuamme tapasimme loputkin vapaaehtoiset, mukaan lukien uuden ranskalaisen kämppikseni, jota ranskuksi itse nimitän. Sain nopeasti selville, että meitä vapaaehtoisia onkin tänä vuonna vain 9 henkeä seuraavista maista: Taiwan, Ranska (2), Bolivia, Sveitsi, Tanska (3) ja tietenkin Suomi. Pohjoismaat ovat siis kiitettävästi edustettuina!

Vapaaehtoiset & ryhmäkuva numero PALJON

Seuraavana päivänä lähdimmekin sitten jo orientaatioleirille ''korpeen'' neljänkymmenen minuutin ajomatkan päähän keskustasta, minkä tavoitteena oli tutustuttaa meidät vapaaehtoiset niin toisiimme kuin itse kohdemaahan. Kolme päivää leirillä kului pelaillen ja konstaillen, mutta todennäköisesti myös tavoitteet tuli täytettyä. Vuoristopatikointi tosin jäi haaveeksi, sillä lievähkö vesisademyräkkä yllätti jopa paikalliset. Leirin loputtua keräsimme vähäisen omaisuutemme ja matkasimme takaisin hotellikotiimme. Seuranneet päivät leirin jälkeen ovatkin sitten olleet yhtä turistielämää. Olemme ravanneet ympäri Seoulia erilaisissa nähtävyyksissä museoista palatseihin, minkä lisäksi olemme päässeet nauttimaan paikallisesta ruokakulttuurista firman rahoilla (toistaiseksi.) Ruoka on tosiaan maittavaa, mutta siinä vaiheessa, kun saatkin aamupuurosi sijasta chilipötkön muine lisukkeineen, saatat tuntea eräänlaista kulttuurishokkia. Ehkä. 

Joku temppeli

Niin ja olemmehan me ehtineet opiskella kieltäkin. Viime viikon aamun ensimmäiset tunnit istuimme oppitunneilla kuuntelemassa korean kielen alkeita. Huomasin onnekseni, että jotakin on todella saattanut jäädä päähän omista opinnoistani. Kuitenkin, jostakin syystä tuntuu hyvältä ajatella, että tämä vuosi kuluukin enimmäkseen muissa merkeissä kuin koulun penkillä. Terveiset siis vaan Suomeen.

Entä sitten minä itse, mitä pääkoppani sisälle kuuluu? Voin rehellisesti myöntää, ettei hyppy Pohjois-Satakunnan kehdosta Etelä-Korean miljoonakaupunkiin ei ole ollut täysin vaivaton. Ympärilläni on joukko uusia puolituttuja, joiden kanssa tulen viettämään ison osan tulevasta vuodestani. Äidinkielenäni on pakonomaisesti englanti, jonka kanssa ajoittain joudun painimaan. Lisäksi suomalaiselle tärkeä käsite omasta rauhasta joutuu koetukselle olosuhteissa, missä suomalainen jöröys on lähes vitsi. Ne olivat ne tanskalaiset, jotka sen minulle sanoivat; ''Suomalainen mies on mies, joka istuu yksin tuoppi kourassaan huoneen pimeimmässä nurkassa. Hän ei puhu, lukuun ottamatta yhtä karjaisua: Perkele!" Joskus tunnen olevani juuri tuo suomalainen mies. 

Ranskun kanssa peruspäivä ravintolassa

Mutta vain harvoin. Poikkeus tuli tänne jättämään jäljen ja sen hän myös tekee. Onhan minut kristitty jo epäsuomalaiseksi, sillä osaan jopa hymyillä. En ole katunut hetkeäkään tänne tulemista, enkä usko, että tulen katumaankaan. Siksi voinkin nöyrästi todeta: Kirjoittakaa kiinalaiset kalenterinne uusiksi, sillä vuodet 2017 ja 2018 eivät olekkaan omistettu kukolle ja koiralle – ne on omistettu Poikkeukselle. Tässä kaikki tältä erää, palaillaan.

Ps. Työni alkoivat tänään, joten työttömyyden aikakausi on tullut päätökseensä.

Jäähyväiset

Huhuh, tässä sitä tosiaan ollaan; lentokoneessa, kohti ensin Naritan lentokenttää, josta vaihto Seouliin tapahtuu parin tunnin odottelun jälkeen. Uskomatonta, väittäisin. Hesburgerin rasvantuoksuiset työvuorot ovat vihdoin osa taaksejäänyttä elämää, kun elämäni uusi sivu on aika kääntää. Viimeisimmät päivät ennen lähtöä kuluivat pääosin jäähyväisten merkeissä, mistä inspiroituneena päätin kirjoittaa tämänkertaisen tekstini niihin keskittyen. Tarinatuokio alkakoon.

Ukkometsot töissä

Jäähyväiset. Hakiessani tähän ohjelmaan tiesin, että yksi rankimmista kokemuksista tulisi olemaan hyvästien jättäminen läheisille. Edessä olisi kuitenkin vuodenmittainen ero ystävistä ja perheestä eli niistä ihmisistä, jotka ovat totutusti aina olleet lähellä jakamassa arjen ilot ja surut. Nyt tilanne tulisi olemaan toinen. Tai no, ennemminkin vain erilainen. Elämme kuitenkin 2010-lukua, äiteni suureksi onneksi. Nykyteknologia kaikkine herkkuineen ja lisukkeineen takaa sen, että kotirintama pysyy tietoisena tekemisistäni kohtuullisen tarkasti ja päinvastoin. Ei siis huolta!

Kuitenkin, i alla fall, eroaminen läheisistä on aina yhtä tunnerikas kokemus. Ensimmäiset jäähyväiset jätin isäni 50-vuotissyntymäpäiväjuhlien yhteydessä elokuun alussa. Kankaanpään ukkometsot kokoontuivat yhteen viimeistä kertaa Poikkeusten perinteikkääsessä kartanossa, ikään kuin vanhojen aikoja kunnioittaen. Lievästi venähtäneen illan jälkeen lapsuudenystävien tiet erkanivat, mutta vain hetkellisesti. Ajalla on tapana tuoda meidät aina yhteen. 

 

Käpyjä

Viikkoa myöhemmin toinen läheinen ystäväporukkani otti asiakseen järjestää minulle ja eräälle toiselle maailmalle karkaavalle yhteiset jäähyväisjuhlat. Lähes koko käpyinen poppoo koottiin saman katon alle yhden illan ajaksi potkimaan Poikkeus Suomesta hyvillä mielin. Aikaisin ei tuolloinkaan päästy nukkumaan, mutta käteen jäi mitä ikimuistoisempi ilta. Kiitollisuutta kaikille on mahdotonta ilmaista, joten parempi olla vain hiljaa suomalaiseen tapaan.

Lopulta oli aika hyvästellä oma perhe. Vanhemman veljeni kanssa lähtöfiilikset vaihdettiin paria päivää ennen lähtöä puhelimitse, ja serkkukulta sai oman hetkensä vielä torstai-illasta. Sitten olikin vuorossa vaari ja muu perhe. Kuten kaikki äiteni tuntevat saattoivat arvata, helppoa ei siitä tullut. Mutta voi mamma, älä huolehi, poika tulee vielä kotiin! Isäntä ja Julius saattoivat tuhlaajapojan vielä bussiasemalle, ja sitten matka kohti pääkaupunkiseutua starttasi. Reitti kiersi tosin vielä Turun kautta, missä vanha bestman käväisi katsomassa, miltä ukkomiehen arki näyttää.

Helsingin herrat

Lauantaina koitti jälleennäkeminen yliopistoystävien kanssa. Aasian tutkijoiden ytimekäs ja ammattitaitoinen yhteisö purki viimeisimmät yhteiskuntaa kuohuttaneet konfliktit paperille saavuttaen teoreettisen maailmanrauhan. Lisäksi Herra ja Rouva Lårpunen ilahduttivat meikäläistä vielä sunnuntain vierailullaan, ja lopulta maanantain rautatieasemahyvästien jälkeen olin vihdoin valmis jättämään arktisen kotimaani taaksein. Kaipaamaan jään hiljaisia katuja, salmiakkia ja vastakeitettyä juhlamokkaa. Niin, ja kertausharjoituksia. On se sääli, että joutuu jättämään nekin kestit väliin vapaaehtoisvuoteni vuoksi! 

 

Palataan hetkeksi vielä nykyhetkeen. Finnairin koneeni liitää Siperian arojen yllä, matkaa näyttää olevan vielä puolet jäljellä. Seuraavaksi voisin testata yhtiön elokuvatarjonnan, joka nopeasti tarkastellen ei vaikuttanut lainkaan hassummalta. Näissä merkeissä on hyvä lopetella tältä erää, lisää avautumista on tiedossa pian.

안녕히계세요!

Hyppy kohti tuntematonta

Päivät sen kuin vähenee ja lähtö lähenee. Kädet hikoavat jo pelkästä ajatuksesta. Mistä on kyse? Aloitetaanpa ihan alusta.

 

Mä ja Kebab

Teille, ketkä ette vielä tunne minua, haluan esittäytyä. Olen Jussi Poikkeus, nykyään Helsingin kirjoilla elävä 21-vuotias miehentynkä. Ensimmäiset kaksikymmentä vuotta elämästäni oleskelin rauhaiseloa Satakunnan siimeksessä, Kankaanpää -nimisessä kylänpahasessa. Perheeseeni kuuluu Antti ja Eeva vanhempieni lisäksi kaksi veljeä, Jesse ja Julius, sekä tietysti glamouria uhkuva Kebab-kissa. Kävin peruskouluni paikkakuntani lähikoulussa, josta matka jatkui veljeä seuraten Kankaanpään Yhteislyseoon. Valmistuttuani lukiosta vuonna 2015 edessä oli välttämätön välivuosi talvella alkavan varusmiespalveluksen vuoksi. Ennen sitä oli kuitenkin saatava töitä, ja löysinkin itseni Hesburgerin tiskin takaata.  Parempi kuin se kliseinen Siwa, uskoisin. Lopulta vuosi vaihtui ja tukka lähti. Edessä oli elämykselliset ja nautintoa pursuavat 165 aamua, jonka jälkeen vähemmän mittava omaisuus kerättiin kasaan ja matka jatkui kohti maamme ylvästä pääkaupunkia. Olin nimittäin juuri hiljattain vastaanottanut sähköpostiviestin, jossa minulle oli suotu opiskelupaikka Helsingin Yliopistosta, pääaineena Aasian tutkimus. 

Muutama lantti alkua varten

Aasian tutkimus? Tässä vaiheessa se läheisempikin lukijakuntani saattaa pyöristellä huuliaan. Kyseessä on siis tieteenhaara, joka yksinkertaistettuna voidaan ilmaista olevan kielen opiskelua ja kulttuurin tuntemusta. Omaksi pääkielikseni valitsin japanin, sillä mielenkiinto kyseistä kieltä kohtaan sai kipinänsä jo ensimmäisen lukiovuoden alkeiskursseista. Jälkikäteen ajatellen en kadu hetkeäkään valintaani. 日本語の勉強はとても面白い！
Niin, jatketaan. Olin siis tosiaan muuttamassa Helsinkiin, mutta minulla oli yksi ongelma; minulla ei ollut asuntoa. Asiat järjestäytyivät kuitenkin parhain päin, sillä hyvät ystäväni herra ja rouva Lårpunen lupasivat tarjota minulle kattoa pääni päälle siksi aikaa, kunnes löytäisin oman asunnon. Sellainen lopulta löytyi, ja vielä suhteellisen nopeasti. Meilanden tilavasta ja kohtuuhintaisesta asunnosta tuli vihdoin ensimmäinen oma kämppäni, asuttuani ensin kaksikymmentä vuotta mamman helmoissa. Kyllä siinä kesti!

Opiskelu starttasi kevyesti orientaatioviikon ohjelmalla, jonka jälkeen päästiin itse asiaan eli opiskeluun (asiasta voidaan olla toki eri mieltä.) Huomasin nopeasti, että vaikka itse opiskelu sujuikin mukavasti ja olin saanut muodostettua ytimekkään yliopistogängini, kankaanpääläisyyteni pimeä puoli iski läpi harmittavalla tavalla. Tunsin, etten ole vielä täysin kypsä yliopistoelämään. Juuri silloin, kuin ihmeen kaupalla, sain mainoslehtisen Maailmanvaihdolta. Maailmanvaihto tarjosi minulle mahdollisuutta ottaa vuosi irti opiskeluista tehden vapaaehtoistyötä ulkomailla. Ehdotus kuulosti enemmän kuin houkuttelevalta ja päätin tutkia lisää asiaa. Selvisi, että haku olisi tehtävä parin päivän sisällä! Laskin mietintämyssyn päästä ja päätin tarttua tilaisuuteen. Tämä olisi minun mahdollisuus toteuttaa se haave, mikä on ollut mielessäni jo lukiosta asti. Enää ei ole aikaa jossitteluun, just do it! Pistin paperit menemään ja tässä sitä ollaan; vajaa kahden viikon päästä lähdöstä Etelä-Koreaan. 

Toivottavasti on jäänyt jotakin päähän

Jotkut teistä saattavat kysyä, miksi japanin lukija lähtee Etelä-Koreaan. Yksinkertaisesti voisin vastata, ettei Japani ollut vaihtoehdoissa, minkä vuoksi ''tyydyin'' Etelä-Koreaan. Totuus on kuitenkin toinen. Totuuden nimissä en olisi välttämättä edes halunnut vielä Japaniin, sillä yliopistoni kautta minulle on suotu mahdollisuus siihen tulevaisuudessa. Työllisyydenkin näkökulmasta on fiksua hankkia tietämys kahdesta Itä-Aasian mahtimaasta saatika vain yhdestä. Mutta suoraan sanoen, onhan se Korea nyt hemmetin pähee maa. Kielineen ja kulttuureineen se pääsee lähes Japanin tasolle (huom. punavalkoiset lasit kannassani.) Näen tämän loistavana mahdollisuutena oppia Korean kieltä ja kulttuuria samalla avaten maailmankatsomustani pois eurooppakeskeisestä näkemyksestäni. 

Mutta entä miksi vapaaehtoistyö? Eihän siitä saa edes palkkaa ja joutuu vielä maksamaankin? Oletko hullu? Näitä kysymyksiä olen kuullut kuluneen vuoden aikana, kaikki tosin aiheellisia. Vapaaehtoistyöhön hakeutuminen vaatii, että on valmis tekemään työtä, jolla on tärkeämpi merkitys kuin materiaalisella ansiolla. Viikon päätteeksi et saakkaan tilillesi sitä työlläsi uurastamaa rahalllista palkkiota, mutta saavutatkin jotain paljon enemmän; tiedon siitä, että olet tehnyt hyvää muiden puolesta. Tässä piilee ydin sille, miksi olen halukas tekemään vapaaehtoistyötä. 

Piilomainontaa

Mitä sitten odottaa tulevalta vuodeltani? Siinäpä hyvä kysymys, johon en tiedä itsekkään vastausta. Ainakin laadukkaita blogipäivityksiä on luvassa lisää. Silti monia kysymyksiä on ilmassa. Tiedän kuitenkin sen, että työpaikkanani toimii Banghwa 11 Welfare Center, jossa tarkoituksenani on auttaa kehitysvammaisia nuoria sekä vanhuksia jokapäiväisissä askareissaan samalla toimien apuna mm. englannin opetuksessa. Tulen jakamaan ainakin alustavasti huoneen ranskalaisen vapaaehtoistyöntekijän kanssa, minkä lisäksi on mahdollista, että minut sijoitetaan isäntäperheeseen myöhemmässä vaiheessa ohjelmaani.
Loput asiat selvinnee sitten paikanpäällä.

Näissä fiiliksissä ollaan sitten lähtemässä. Tarkoituksena on ylläpitää tätä blogia säännöllisin väliajoin, jottei tuleva uskollinen lukijakuntani joudu pitkästymään. Eiköhän näistä teksteistäkin tule vähän selkeimpiä tulevaisuudessa. Poikkeus kiittää ja kuittaa tältä erää ~