 |
| Kaksin aina kaunihimpi |
Morjesta pöytään taas kuukauden
tauon jälkeen. On tullut jälleen aika päivitellä kuulumisia
täältä pallon toiselta puolen. Sekavat fiilikset ennen blogin
starttia; tuntuu kuin saapumisestani tänne olisi kulunut jo ikuisuus
- toisaalta muistan ensimmäisen päivän kuin eilisen.
Koti-ikävääkin on toisinaan ollut jo ilmassa, mutta maitojuna
saanee vielä odottaa.
Aloitetaanpa paketin purkaminen
kevyesti tällä kertaa töistä. Perjantaina töistä lähdettyäni
kirjasin muistaakseni 45. kertaa itseni läsnäolevaksi, joten kyllä
näitä päiviä on jo muutama ehtinyt kerääntyä. Työnkuvani ei
ole itsessään silti hirveästi muuttunut; englannin tunnilla
ensisijainen tehtäväni on esimerkkilauseiden ääneen lukeminen, ja
kehitysvammaisten kanssa jatkan yhä paikkaani hakien (kielimuurista
johtuen työtehtäviä ei ole liiemmin vielä herunut.) Kuitenkin
positiivisina poikkeuksina työtehtäväni senioriravintolassa sekä
erityisesti keskiviikon ja perjantain työsessiot päiväkodissa ovat
ottaneet tuulta purjeisiin. Senioriravintolassa tehtäväni on
kuljettaa aamiaista läheisiin asuntoloihin eläkeläisille, jotka
eivät enää kykene itse aktiivisesti ravintolassamme käymään.
Tämän jälkeen varsinainen työ ravintolan puolella starttaa; autan
paikalle saapuvia eläkeläisiä tarjoilemalla annoksia pöytiin sekä
noutamalla niitä sieltä pois. Ironista kyllä, ansiokkaat
hesevuoteni palaavat pakostikin mieleeni.
 |
| Yksi väsynyt matkustaja |
Päiväkodissa roolini on myös
ottanut kasvaakseen. Ensimmäisinä viikkoina avustin lähinnnä
erilaisissa askartelutehtävissä (tilpehöörien
leikkaamista/lajittelemista yms.), minkä vuoksi aikaa lapsien kanssa
ei ehtinyt niinkään kerääntyä. Kuitenkin, tällä viikolla
tilanne oli päinvastainen. Kommunikaatiokin lasten kanssa onnistuu
jo jotenkin alkeellisten kielilahjojeni ansioista. Ennen kaikkia
tunnen kuuluvani yhteisöön; minulla on tehtävä ja sille on arvoa.
Kiitokset siitä kuuluu erityisesti yhdelle päiväkodin opettajista,
joka kielimuurista huolimatta tekee kaikkensa, jotta Poikkeuksemme ei
tunne oloaan orvoksi. Lisäksi sama opettaja pyysi minua perjantaina
perheensä kanssa illalliselle, ja kyllähän minä sitten lähdin.
Lähtökohdat olivat melko mielenkiintoiset, sillä perheen viidestä
jäsenestä vain yksi hallitsi englannin alkeet – heidän
12-vuotias esikoisensa. Rennolla seikkailumielellä varustetusta
illasta tulikin yksi reissuni parhaista, eikä seuraavaa
tapaamistakaan tarvi ensi tiistaita pidemmälle odottaa.
 |
| Lihaa ja perunaa ilman lihaa |
Arki tosiaan tuntuu jo ''arjelta''.
Päivät maanantaista perjantaihin kuluu töiden ja opiskelujen
parissa (kuittailut takaisin helsinkiläisiltä; välivuosi
yliopistosta ei siis todellakaan ole opiskeluvapaata aikaa), kun taas
viikonloppuisin leikitään turistia Seoulia kierrellen. Karttaa en
kyllä täälläkään pahemmin ole jaksanut käyttää, sillä
tuttuun tapaani valitsen mielummin vain suunnan ja aloitan
löytöretkeni kävellen. Viime viikonloppuna löysin itseni vuorilta
patikoimasta – nahkakengät jalassa. Tarkoituksenani siis oli
kylläkin vain pyöriä Bukchonin Hanok kylässä.
 |
| Kirjahylly vuoren kupeessa, peruskauraa |
Isänmaan kaipuukin on ehtinyt hiipiä
ajatuksiini. Oma rauha, metsä, KAHVINKEITIN, yliopistoelämä,
ystävät, ehkä äite.. Ja suomen kieli. Olen muutaman kerran
törmännyt tilanteeseen, jossa huomaan seisovani liikennevaloissa
Tapion Karin ''Olen Suomalainen'' biisiä kuunnellen. Ennen lähtöäni
en pitänyt äidinkieltäni kummoisena; käyttöalue käytännössä
vain omien rajojemme sisällä, minkä lisäksi erilaisuutensa vuoksi
uusien kielien, kuten nyt vaikka ihan perinteisen englannin opiskelu,
on suuren työn takana. Mutta perkele soikoon, kolme kuukauden ero
synnyinmaasta sai näkemään tilantaan aivan päinvastoin. Kielemme
ainutlaatuisuus, harvinaisuus sekä monimutkaisuus ovat tekijöitä,
joiden vuoksi koen olevani aidosti ylpeä äidinkielestäni. Kylä se
Suomi on kuulkaas aina Suomi #95neverforget
Lopuksi isänpäiväonnittelut
Antsalle sinne Kankaanpäähän, syöhän kakusta se minunkin
viipaleeni tänä vuonna.
