Valot sammuu

Lähdössä viimeistä kertaa työpaikalta

''Now this is not the time or the place
for a broken-hearted,
'cause this is the end of the rainbow
where no one can be too sad

No I don't wanna leave
but I must keep moving ahead
'cause my life belongs to the other side
behind the great ocean's waves

.

.

Thank you for the morning walks on the sweet sunset
And for the hot night moments
For the fantasy in my bed
I take part of you with me now

Team Banghwa

and you won't get it back
and a part of me will stay here,
you can keep it forever, dear

.

.

Long distance love doesn't work
All the miles in between getting naughty
No I don't wanna go
I don't wanna go''

Sunrise Avenue – Hollywood Hills

Minulla oli suuria ongelmia löytää sanoja tähän viimeiseen päivitykseen. Olen odottanut, mutta ennen kaikkea pelännyt tätä hetkeä; matkani päätepistettä. Elämäni hurjapäisin seikkailu, Mission Impossible - 365 päivää Koreassa, on aika saattaa finaaliin.

Tasan kuukausi ja päivä sitten, 16.8, palasin etuajassa Suomeen läheisilleni ilmoittamatta. Päällimmäisenä syynä oli ystäväni häät seuranneena lauantaina, mutta taustalla oli yhtä lailla ajatus yllättää oma perhe. Ennen tuota paluuta minun tuli kuitenkin jättää jäähyväiset uusille ystävilleni, työpaikalleni sekä toiselle kotimaalleni, Etelä-Korealle.

YMCA

Elokuun alkaessa tiesin aikani käyvän vähiin, olivathan ensimmäiset vapaaehtoiset jo lähteneet kuun vaihtuessa. En kuitenkaan osannut varautua, kuinka vahvasti reagoisin hetken todella koittaessa. Olin kuullut sanottavan, ettei lähtö Suomesta sinänsä ole haastava; paluu kotiin tapahtuisi kuitenkin vuoden kuluessa. Vaikeus piileekin siinä, kun on aika lähteä takaisin tietämättä milloin palaa takaisin. Ja kuinka totta tuo olikaan... Jäähyväiskierteeni alkoi lähtöäni edeltävä perjantaina, kun työskentelin viimeistä kertaa kehitysvammaisten erityisluokassa. Työvuoroni päätteeksi luokan henkilökunta keräsi oppilaat pöydän yhteen ilmoittaen, että Jussin viimeinen työpäivä päättyi tänään ja josko jollakin olisi jotain sanottavaa Jussille. Välittömästi kysymyksen esittämisen jälkeen eräs poika hyppäsi pystyyn ilmoittaen, että hän haluaa puhua. ''Rakastan sinua, Jussi!'', hän sanoi, ja sinkosi luokseni halaamaan minua. Seuraavaksi vuorossa oli toinen poika, joka kyyneleet silmissä tarttui minua kädestä ilmoittaen, kuinka hän tulee kaipaamaan minua. Tämä oli minulle liikaa, ja loppu olikin yhtä kyynelehtimistä. 

Viikonlopun jälkeen koitti maanantai, joka jäi viimeiseksi muissa toimitehtävissä päiväkotia lukuun ottamatta. Keräännyimme toimistoon koko henkilökunnan voimin, missä minulle ojennettiin kunniakirja suorittamastani työstä YMCA:n hyväksi sekä pienehkö kakku, jonka jälkikäteen herkuttelin vapaaehtoisystävieni kanssa.

Sano ''KIMCHI!''

Tiistai olikin sitten henkisesti raastavin päivä, kun viimeinen päivä päiväkodissa tuli päätökseen. Muistan, kun aloittelin ensimmäisiä vuorojani päiväkodissa; kuinka pieniä nuo lapset vielä olivat, ja kuinka arasti he minua katsoivat. Viikko viikolta opin tuntemaan paremmin heidän persoonansa, mieltymyksensä sekä heikkoutensa. Vuodessa minusta oli tunnut erottamaton osa heidän päiväkotiarkeaan, ja lopulta minusta tuntui kuin olisin kolmenkymmmenenkolmen lapsen isä. Nyt minun olisi aika päästää heistä irti. Viimeisenä päivänä ennen lounasta keräännyimme yhteen luokkaan katsoaksemme videon, jonka päiväkotiopettajat yhdessä lasten kanssa olivat tehneet minulle. Videon päätteeksi päiväkotiopettajat selittävät päivän jäävän viimeiseksi osaltani, jonka jälkeen eräs lapsista puhkesi hillittömään itkukohtaukseen. Tämän jälkeen opettajat pyysivät minua luokan eteen kuulemaan viimeiset toivotukset lapsilta ojentaen minulle kansion täydeltä piirustuksia, joihin jokainen lapsi oli kirjoittanut/kuvittanut ajatuksiaan kuluneesta vuodestamme. ''Kiitos kaikesta!'', ''Kaipaamme sinua!'', ''Pysy terveenä!'', ''Opiskele ahkerasti!'', ''Tule taas takaisin leikkimään kanssamme!''... Nenäliinoille oli käyttöä.

Vuorenvalloittajat

Viimeisen päivän Koreassa omistin huonetoveri Bastienille, kuten olimme yhdessä jo aikaisemmin sopineet. ''The Day of Brotherhood'', sanoimme. Menneen vuoden aikana meillä oli iltaisin tapana katsoa korealaisia televisiosarjoja, joista erityisesti yksi oli ehdoton suosikkimme. Selvitimme kyseisen sarjan kuvauspaikan ja matkasimme paikan päälle fiilistelemään. Sieltä jatkoimme hotellimme vieressä sijainneeseen ravintolaan, johon minulla oli muodostunut erityinen side vuoden takaa; siellä kun olin nauttinut ensimmäisen korealaisen ateriani maahan saavuttuani. Illan päätteeksi tarkistin vielä matkalaukkuni, ja tapojamme kunnioittaen katsoimme vielä viimeistä kertaa erästä korealaista draamaa yhdessä. Kolmen tunnen yöunien jälkeen suuntasin kohti metroasemaa huonetoverini saattelemana. Tunteikkaiden jäähyväisten jälkeen oli aika matkata lentokentälle. Työ Koreassa oli tullut päätökseensä.

Siivousselfie

Yli kymmentuntisen lentomatkan jälkeen saavuin siis Helsinki-Vantaa -lentokentälle kello 21.15 paikallista aikaa, missä isoveljeni Jesse oli minua vastassa. Jesse oli siis perheestäni ainoa, joka tiesi ennenaikaisesta tulosta, sillä hän oli lupautunut kuljettemaan minut lentokentältä kotiin Kankaanpäähän osana yllätystä. Pysähdyimme matkalla huolto-asemalle, missä tyydytin vuoden aikana kerääntyneen kofeiinitarpeeni Karl Fazerin sekä Reissumiehen kera. Kotona Kankaanpäässä olimme lopulta kello kaksi aamuyöstä, mutta kuten suunnitelmaan kuului, täytyi meidän herättää koko talo ovikelloa pimpauttamalla. Hetken odottelun jälkeen kuulin isäni äänen eteisestä huutaen ''Kuka siellä?'', minkä jälkeen ovi paukahti auki ikään kuin puolustusasemissa. Hetken tuo isäukko tuijotti minua kuin vierasta, mutta ei aikaakaan kun hän jo tarttui minua kädestä ja toivotti tervetulleeksi. ''Äiskä tuu kattoon kuka tuli kotiin!'', isä huusi, mutta äitin vastaus oli tyly: ''En minä jaksa, minä nukun nyt!'' No, päätin silti käydä makuuhuoneessa katsomassa josko äitimuorilta löytyisikin kiinnostusta yölliseen vieraaseen. Sytytin valot ja astuin peremmälle; äitini oli kuin puulla päähän lyöty. Tavallisesti niin supliikki äitini oli täysin sanaton, kunnes sai lopulta sanotuksi: ''Herra jumala mitä sinä täällä nyt jo teet? Ja mitä sinäkin Jesse täällä teet? Voi herran aika!'' Sitten olimmekin jo äitimme syleilyssä. Lopulta myös Julius heräsi mekkalaan ja tuli alakertaan tarkistamaan tilanteen. Nähtyään minut seisomassa eteisessä hän säpsähti, mutta tokeni nopeasti vastaten lyhyeen tapaansa: ''Mo!'' Siinäpä site sitten taas oltiin, koko perhe kasassa.

Ilvekset

Ensimmäinen kuukausi paluun jälkeen on ollut kiireistä aikaa. Monet käytännön asiat, kuten matkalaukkujen purkaminen, hetkellinen asettuminen Kankaanpäähän, omaisuuden karsiminen/pakkaaminen ja muuttaminen takaisin Helsinkiin ovat osanneet työllistää omalla tavallaan. Siinä samassa olen yrittänyt parhaani mukaan tavata vanhoja ystäviäni sekä keskittyä opintoihini. Täysin kivutontahan tämä prosessi ei ole ollut, varsinkin mitä tulee henkiseen puoleen. Olen huomannut ajoittain kyseenalaistavani, josko sitä koskaan olen edes ollut poissa. Elämäni Etelä-Koreassa oli ikään kuin uni, josta olen juuri herännyt. Kaikki on kuten ennen lähtöäni... Paitsi ettei ole. Vuoden aikana karttuneet kokemukseni ovat aina mukanani, vaikken niitä aina muistaisikaan arjessani. Tunnen olevani itsevarmempi, ja osaan asettaa asiat tärkeysjärjestykseen. En vaadi liikaa itseltäni, vaan ymmärrän ihmisen rajallisuuden. Osaan arvostaa erilaisuutta, joka tekee elämästä rikkaampaa. Ennen kaikkea olen ymmärtänyt, että hetki on kaunis. Kiitos.